tiistai 24. huhtikuuta 2018

Tie

Cormac McCarthy.  Lohduton, mutta jotenkin toivoa antava kirja.  Maailma on musta ja vetää viimeisiä henkosiaan, silti löytyy hyviäkin ihmisiä.  Kaksi heistä, isä ja poika, vaeltaa pitkin  teitä syötävää etsien, väistellen muita ihmisä.  Maailmassa on vallalla selviytymisen aika.  Ei ole enää mitään.  

Miten säilyttää toivo tulevasta, kun maailma on pelkkää tuhkaa.   Isä ja poika kulkevat eteenpäin teitä, löytäen välillä ruokaa jonkun varastoista.  

Poika haluaa uskoa toisiin ihmisiin, isältä ei löydy luottamusta.  Toisiaan tukien he etenevät vastoinkäymisten yli.

Vaikka kirja on synkkä ja epätoivoinen, aina on jollekin hetken tulevaisuus, jota kohti voi kamppailla.  Tästä kirjasta on tehty elokuvakin, jossa Viggo Mortensen ja Kodi Smit-McPheeon  ovat pääosassa.

Voisi hyvin kuvitella tulevaisuuden tämän kaltaiseksi.  Maapallo on sisältä hyvin kuuma ja se voi purkauttaa monesta kohtaa tulta ja tulikiveä.  Samoin ihmisten itsensä tekemät virheet voivat aiheuttaa maapallolle vakavaa haittaa.  Kirja antaa ajattelemisen aihetta kaikille.  Hieno kirja.


perjantai 20. huhtikuuta 2018

Houreuni

Preston ja Child.  Palaan aina uudestaan Pendercastin seikkailuihin.  Niissä on vauhtia ja erittäin vaarallisia tilanteita.  Pendercast on outo tyyppi, kuten tapauksetkin, joita hän käsittelee.  Monta vuotta aiemmin hänen vaimonsa Helen on kuollut ja silloin Pendercastin mielestä se oli onnettomuus.  Se paljastuukin yllättäen murhaksi, kun murhaaja on tehnyt yhden virheen ja se on liikaa.

Tutkintaa tehdään monella mantereella.  "Afrikasta Amerikkaan"  voisi hyvin olla matkan nimi.  Taisteluja ja väijytyksiä vastaan taistellaan vanhoista kartanoista suoalueille.  Pendercast tuntuu haavoittumattomalta.  Hänen apulaisensa D'agosta on menettää henkensä, tilalle palkataan vähän vastaan hangoitteleva D'agostan naisystävä Laura Hayword ja murhaajan metsästys jatkuu.

Mielenkiintoiseksi kirjan tekee odottamattomuus.  Käänteitä ja tapahtumia on paljon ja se pitää mielenkiinnon yllä.  Yhtäkkiä esiin pomppaa Pendercastin holhokki, joka ei tunnu liittyvän tapaukseen millään. Kenties sekin on vain keino saada tarinaan sekavuutta.  Pitää pitää kirjasta kiinni ettei putoa matkasta.


keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Maailma vailla loppua

Ken Follet.  Suurten kirjojen kirjoittaja.  Kirjat ovat lähes poikkeuksetta1000 sivuisia.  En voi lakata ihmettelemästä, miten jotkut kirjailijat pystyvät tähän.  Tämä kirja on toinen osa 1300-luvun elämästä.  Ensimmäisen luettuani (Taivaan pilarit), oli pakko ryhtyä lukemaan myös toista osaa.  Kirja alkaa pari sukupolvea Taivaan pilareiden jälkeen.  Kirkollisissa merkeissä eletään edelleen.  

Naiset ovat tässäkin kirjassa pääosissa miesten rinnalla.  He eivät silloin päässeet korkeimmille paikoille, mutta naiset vaikuttavat miesten kautta.  He ovat yhtä ovelia, viisaita ja suunnitelmallisia kuin miehet.  Elämä on raakaa ja julmaa, suorastaan taistelua leivästä ja elämästä.  

Priori ja muut kirkon johtohenkilöt voivat määrätä ihmisten arkisesta elämästä ja kansa antaa perheeltään lapsenkin kirkolle, saadakseen hyvän iankaikkisen tulevaisuuden.

1300-luvun Englanti oli valtataisteluiden tanner.  Kuninkaat vaihtuivat tiheästi ja heidän väkensä myös.  Aika sisältää juonittelua, sotia, vallanhimoa, murhaamista, kidutusta, mutta myös rakastumisia ja suvun jatkamista.  

Kirja seuraa muutaman suvun jäsenen rimpuilua kirkon ja muiden vallanpitäjien puristuksessa.  Suku tulee aina ensin, vaikka muut saisivat kärsiä.  Rahan ja vallan ahneus saa tekemään julmiakin päätoksiä.

Jos on silloin ollut tuhoajia, on ollut rakentajiakin.  Merthin on rakentajien sukua, jolla on unelmia rakentamisesta ja unelmiensa naisesta Carisista.  Caris on voimakastahtoinen nainen, jolla on omat unelmansa, hän ei halua olla pelkkä miehen jatke, vaan voimakas johtaja.  

Vietit ovat voimakkaita.  Miehet ottavat naisen jos haluavat.  Naisillakin on viettinsä, he kuitenkin joutuvat useimmiten kärsijän rooliin, sen takia naiset yleensä tyytyvät siihen mitä mies määrää.  

Naisena, olen mielissäni, että edes kirjoissa nainen voi tehdä päätöksiä omassa elämässään.  Koska aina naisellakin on ollut oma tahto.  Nykyisin asiat ovat toisin osassa maailmaa.


torstai 4. tammikuuta 2018

Alex

Pierre Lemaitre.  Kirja sai International Dagger - palkinnon vuonna 2013: paras ulkomainen rikosromaani.  Erikoinen ylikomisario Camille tarttuu taas rikostutkintaan.  Huikean jännittävä romaani Alex nimisestä naisesta, joka joutuu rikoksen uhriksi.  Mutkikkaiden vaiheiden jälkeen paljastuu aina yllättävämpiä totuuksia rikoksesta ja Alexista.  Kirja on luettava itse, sen juonta on turha kertoa etukäteen.

Lemaitre on luonut päähenkilön, ylikomisario Camillen, pienikokoisen jättiläisen.  145 cm pitkän, älykkyyttä ja päättelykykyä uhkuvan miehen, joka peräänanatamattomasti ratkaisee rikoksen.  Häntä voisi verrata Agatha Christien Poirotiin.  Oikeastaan hän on vielä parempi.  Hän päästää välillä tunteensa valloilleen liiankin kanssa.  Camillella on apunaan luotettavat alaisensa, jotka tuntevat pomonsa tavat ja kyvyt.

Camille ei ensin halua lähteä mukaan tutkintaan, koska tapaus muistuttaa liikaa hänen kuolleen vaimonsa Irenen tapausta.  Rikospoliisin päällikkä Le Guen on eri mieltä.  Lopulta Camille lupaa tutkia tapausta, kunnes lomalla oleva poliisi tulee takisin.  Camille kiinnostuu lopulta tapauksesta, eikä päästä sitä käsistään ennen loppuratkaisua.

Myös kannen tekijä on päässyt kirjan luonteen sisälle.  Päähenkilö on toisenlainen, mitä ulkonäkö ensin näyttää.






maanantai 1. tammikuuta 2018

Mayra

Max Manner.  Tämä ei olekaan dekkari, joita Manner on kirjoittanut useita.  Onko tämä uusi laji, jota hän alkaa kirjoittaa vai pieni hyppy sivulle.  Tässäkin on jännitystä vähän.  Heikki jää leskeksi onnettomuuden takia.  Heikki syyttää siitä itseään, vaikka ei tarvitsisi.  

Suomalainen mies on vähän jahkailija, joka ei osaa päättää tekemisiään, ettei loukkaisi toista.  Suru on raskas kantaa ja usein siihen jäädään vellomaan, vaikka pitäisi jatkaa elämää.  

Heikki tapaa hautausmaalla Eevan, joka on myös jäänyt leskeksi.  Eeva olisi valmis suhteeseen ja koettaa houkutella Heikin tapaamisiin.  Heikki epäröi, vastustelee, eikä ole valmis.  Samoilla hetkillä Heikin suuri nuoruudenrakkaus ottaa yhteyttä somen välityksellä.  

Mayra  kirjoittaa yksityisviestillä haluavansa tavata.  Heikki on ensin varuillaan, vanhat muistot kuitenkin vyöryvät mieleen.  Voisiko hänelle löytyä onni ja tulevaisuus.

Rakkaustarinat ovat erilaisia.  On hetken huumaa, joka kylmenee äkkiä.  On rakkautta, joka kestää elämän kaikki tyrskyt.  Voiko olla rakkautta, jossa on intohimoa elämän verran, jossa rakkaus toiseen ei laannu koskaan.


Kansi on intohimon punainen.





lauantai 2. joulukuuta 2017

Varjo

Karin Alvtegen on noussut vauhdilla dekkarikirjallisuuden huipulle.  Psykologinen jännitys on taitolaji, jonka osaa tai sitten ei.  Alvtegen osaa taidon.  Jännitys pysyy ylhäällä loppuun saakka.  Asiat selviävät lukijalle hiljalleen.  Ei tehdä murhaa ensimmäisellä sivulla ja selvitetä sitä sivu sivulta.  Pidän kyllä kaikenlaisista dekkareista, jotka on hyvin kirjoitettu.  

Varjo on salaisuuksia, jotka pysyvät piilossa, koska niiden ei anneta tulla julki.  Ne pysyvät puhumattomina ja selvittämättöminä liian kauan.  Niiden takia kärsivät ennen kaikkea lapset, kun asiat selviävät.

Kaapista löytyy luurankoja papereiden muodossa.  Gerda Persson löydetään kuolleena kerrostaloasunnostaan.  Yksin eläneen naisen pesää selvittämään joutuu Marianne Folkesson.  Yksinäisiä vanhuksia kuolee paljon.  Heiltä ovat katkenneet kaikki jäljellä olevat sukulaissuhteet ja ystävyyssuhteet.  Ainoat ihmiset, jotka he kohtaavat, ovat kotipalvelun työtekijät, eikä heille kerrota salaisuuksia.  Marianne joutuu ottamaan selvää sukulaisista asunnossa olevien papereiden avulla.  Pikkuhiljaa keritään auki Gerda Perssonin elämä.

Maine on asia, jota ei halua menettää.  Siitä pidetään kiinni viimeiseen asti.  Gerda on ollut kuuluisan kirjailijan Axel Ragnerfeldtin palveluksessa.  Mitä salaisuuksia liittyy kirjailijaan ja hänen elämäänsä.  Ne ovat tuhoisia monen ihmisen kannalta.


torstai 23. marraskuuta 2017

Henkireikä

Kari Hotakainen.  Ensimmäistä sivua lukiessa kummastelin, kuinka tämä on niin tutun oloinen.  Kunnes hokasin, että tämähän on monologinäytelmäksi tehty Palvelija.  En muistanut sen olevan Hotakaisen tekstiä.  Kävin katsomassa esityksen juuri tänä syksynä.  Martti Suosalon esitys ja Hotakaisen teksti, siinäpä oiva yhdistelmä.  Tietysti ohjaus ja käsikirjoitus teki esityksestä nautittavan.

Kirja on, tottakai. laajempi.  Olisi ensin pitänyt lukea kirja ja vasta sitten mennä katsomaan näytelmä.  Ensin näytelmä ja sitten kirja, se teki kirjasta kuvitetun.  Näin koko ajan Suosalon lavalla  esittämässä.  Ei sekään mikään huono juttu ole, mutta haluan nauttia kirjan kirjana.

Hotakainen on parhaita kirjailijoita Suomessa.  Hänen lauseensa on paljon puhuvia, ne kertovat enemmän kuin kirjaimet näyttävät.  

Henkireikä kertoo poliisista joka lähtee kuoroon mukaan, huonosta lauluäänestä huolimatta.  Hän saa kumppaneikseen suntion ja parturikampaajan, joiden murheiden kuuntelijaksi hän joutuu.  Tehdystä rikoksesta ja suunnitellusta rikoksesta, joita käsitellään pitkään.  Hahmoja on muitakin joita poliisi on kerännyt lapsuudesta saakka.

Herkullisia tapahtumia ja juonenkäänteitä.  Sanailua asiasta ja asian vierestä.  Poliisi pitää esitelmää tapaamistaan henkilöistä, jotka ovat joutuneet rikoksen teille.  

"Samaistuminen alkaa matkimisesta. Aloin harjoitella sitä jo lapsena.  Painoin mieleeni ihmisten eleet ja ilmeet ja matkin niitä salaa huoneessani.  En silloin vielä tiennyt, että matkimisesta on lyhyt matka samaistumiseen. Ja että tulevassa ammatissani on hyötyä siitä, että osaa asettua muiden ihmisten asemaan ja rooleihin.  Jopa siinä määrin, että oli helppo hukkua toisten ihmisten elämiin ja kohtaloihin."

Näin kirjoittaa Hotakainen.  Kirjailija tekee varmaan samaa, ihmisten tarkkailua.  Mistä löytyvät kirjojen ihmisten luonteen piirteet, läheisistä ja vähän kauemmista.  Niistä on hyvä ammentaa materiaalia kirjoihin.