lauantai 2. joulukuuta 2017

Varjo

Karin Alvtegen on noussut vauhdilla dekkarikirjallisuuden huipulle.  Psykologinen jännitys on taitolaji, jonka osaa tai sitten ei.  Alvtegen osaa taidon.  Jännitys pysyy ylhäällä loppuun saakka.  Asiat selviävät lukijalle hiljalleen.  Ei tehdä murhaa ensimmäisellä sivulla ja selvitetä sitä sivu sivulta.  Pidän kyllä kaikenlaisista dekkareista, jotka on hyvin kirjoitettu.  

Varjo on salaisuuksia, jotka pysyvät piilossa, koska niiden ei anneta tulla julki.  Ne pysyvät puhumattomina ja selvittämättöminä liian kauan.  Niiden takia kärsivät ennen kaikkea lapset, kun asiat selviävät.

Kaapista löytyy luurankoja papereiden muodossa.  Gerda Persson löydetään kuolleena kerrostaloasunnostaan.  Yksin eläneen naisen pesää selvittämään joutuu Marianne Folkesson.  Yksinäisiä vanhuksia kuolee paljon.  Heiltä ovat katkenneet kaikki jäljellä olevat sukulaissuhteet ja ystävyyssuhteet.  Ainoat ihmiset, jotka he kohtaavat, ovat kotipalvelun työtekijät, eikä heille kerrota salaisuuksia.  Marianne joutuu ottamaan selvää sukulaisista asunnossa olevien papereiden avulla.  Pikkuhiljaa keritään auki Gerda Perssonin elämä.

Maine on asia, jota ei halua menettää.  Siitä pidetään kiinni viimeiseen asti.  Gerda on ollut kuuluisan kirjailijan Axel Ragnerfeldtin palveluksessa.  Mitä salaisuuksia liittyy kirjailijaan ja hänen elämäänsä.  Ne ovat tuhoisia monen ihmisen kannalta.


torstai 23. marraskuuta 2017

Henkireikä

Kari Hotakainen.  Ensimmäistä sivua lukiessa kummastelin, kuinka tämä on niin tutun oloinen.  Kunnes hokasin, että tämähän on monologinäytelmäksi tehty Palvelija.  En muistanut sen olevan Hotakaisen tekstiä.  Kävin katsomassa esityksen juuri tänä syksynä.  Martti Suosalon esitys ja Hotakaisen teksti, siinäpä oiva yhdistelmä.  Tietysti ohjaus ja käsikirjoitus teki esityksestä nautittavan.

Kirja on, tottakai. laajempi.  Olisi ensin pitänyt lukea kirja ja vasta sitten mennä katsomaan näytelmä.  Ensin näytelmä ja sitten kirja, se teki kirjasta kuvitetun.  Näin koko ajan Suosalon lavalla  esittämässä.  Ei sekään mikään huono juttu ole, mutta haluan nauttia kirjan kirjana.

Hotakainen on parhaita kirjailijoita Suomessa.  Hänen lauseensa on paljon puhuvia, ne kertovat enemmän kuin kirjaimet näyttävät.  

Henkireikä kertoo poliisista joka lähtee kuoroon mukaan, huonosta lauluäänestä huolimatta.  Hän saa kumppaneikseen suntion ja parturikampaajan, joiden murheiden kuuntelijaksi hän joutuu.  Tehdystä rikoksesta ja suunnitellusta rikoksesta, joita käsitellään pitkään.  Hahmoja on muitakin joita poliisi on kerännyt lapsuudesta saakka.

Herkullisia tapahtumia ja juonenkäänteitä.  Sanailua asiasta ja asian vierestä.  Poliisi pitää esitelmää tapaamistaan henkilöistä, jotka ovat joutuneet rikoksen teille.  

"Samaistuminen alkaa matkimisesta. Aloin harjoitella sitä jo lapsena.  Painoin mieleeni ihmisten eleet ja ilmeet ja matkin niitä salaa huoneessani.  En silloin vielä tiennyt, että matkimisesta on lyhyt matka samaistumiseen. Ja että tulevassa ammatissani on hyötyä siitä, että osaa asettua muiden ihmisten asemaan ja rooleihin.  Jopa siinä määrin, että oli helppo hukkua toisten ihmisten elämiin ja kohtaloihin."

Näin kirjoittaa Hotakainen.  Kirjailija tekee varmaan samaa, ihmisten tarkkailua.  Mistä löytyvät kirjojen ihmisten luonteen piirteet, läheisistä ja vähän kauemmista.  Niistä on hyvä ammentaa materiaalia kirjoihin.


maanantai 6. marraskuuta 2017

Juurihoito

Miika Nousiainen.  Nousiainen on suosittu tv-persoona ja kirjailija.  Lukiessani tätä kirjaa mielikuviin nousi aina välillä Nousiaisen hahmo pöydän takana lohkomassa hauskoja mielipiteitä.  En tiedä vaikka hän kokeilisi juttujen läpimenoa yleisön edessä.

Kirja on hauska ja mielikuvituksellinen.  Sattumien summa, joka vie päähenkilöitä ympäri maailman etsintätehtäviin.  

Kirves ja etulyönti on tappelussa puoli voittoa.  Siinä on kaikki viisaus, minkä Pekka on saanut isältään.  Pekka menee hammaslääkäriin, jonka nimi on sama kuin hänen, Kirnuvaara.  Outo sukunimi tietää sitä, että kaikkien samannimisten on pakko olla sukulaisia.  Hammaslääkäri Esko ei heti halua kuulla mitään Pekasta tai muistakaan sukulaisista.  Peräänantamattomasti Pekka pääsee ujuttautumaan Eskon lähipiiriin.

Sukututkimus on nykyään muotia, mutta harvoin löytää sukulaisia noin vain yhtäkkiä.  Yksinäisyys on nykyaikana enemmän sääntö kuin poikkeus.  Kenties se on syynä suvun tutkimiseen.  Toivotaan löytyvän samansukuisia ja ehkä samanmielisiä ihmisiä.  Ystävät voi valita, mutta ei sukulaisiaan, niinkin sanotaan.  

Tämä tarina kertoo enemmän positiivisista tunteista sukua kohtaan.  Isää hakiessa yhteiset hetket tuovat hippusen onnea kaikille.  Kirjasta löytyy syvyyttäkin kaikkien sutkausten ja kiroilun alta.  Läheisten ilo on ilo itsellekin.  Juurihoitoa hampaille ja sydämelle.


maanantai 9. lokakuuta 2017

Häpeä

Karin Alvtegen. Psykologinen jännityskirja pitää otteessaan alusta loppuun. Häpeä saa aikaiseksi paljon pahaa, kun se nousee esteeksi ihmissuhteisiin tai tuleviin tekemisiin.   Kaikki ovat tunteneet joskus häpeän tunteita.  Toinen voi hallita toista ihmistä häpeän nostamisella esiin.  Pieni häpeän tunne häviää pian, mutta suuri kahlitsee.

Kirja kertoo kahdesta erilaisesta naisesta, joita syyllisyyden tunne kahlitsee.  Ylipainoinen Maj-Britt on tuominnut itsensä asuntoonsa ja Monika tuntee syyllisyyttä veljensä kuolemasta, syyllisyydestä, jota äiti vielä ruokkii.


Jäykkä uskonnollisuus aiheuttaa lapsissa välillä pelkoa.  Samoin kuin ankara kasvatus yleensä.  Lapset eivät ymmärrä  aikuisten ajatuksia häpeästä.  Pienet teot kasvavat suuriksi vuoriksi ylittää.  Viattomat teot muuttuvat synneiksi.


Liikenneonnettomuus laukaisee tilanteen etenemään lähes katastrofiksi.  Valehteleminen lisää häpeän tunnetta.  Viereltä löytyy onneksi järkeviä ihmisiä joiden avulla päästään alkuun parantumisen tielle.

Alvtegen onnistuu kirjassaan saamaan lukijalle tunteita laidasta laitaan.  Sääliä, vihaa ja empatian tunteita nousee mieleen kirjaa lukiessa.  


sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Poika vuoren huipulla

John Boyne on kirjoittanut taas hienon romaanin, joka sattuu syvälle.  Hän osaa sen taidon.  Lapsi on vastaanottavainen, joka haluaa miellyttää.  Kirja kertoo pojasta, Pierrotista, joka jää sodan keskellä orvoksi.  Hän joutuu orpokotiin, josta hänen tätinsä otta pojan huostaansa.

Paikka, missä täti asuu, ei ole tavanomainen.  Pierrot joutuu unohtamaan nimensä, kotinsa opit ja ystävänsä.  

Toinen maailmansota on aikaa, josta on kirjoitettu paljon ja saatu paljon kertomuksia ihmiskohtaloista.  Monet ihmiskohtalot olivat surullisia, niin tämäkin.  Surullisia kohtaloita löytyi valloittajapuoliltakin.  Lapset oppivat vihaamaan aikuisten tavoin, eivätkä osanneet löytää oikeita tapoja käsitellä vihaa.

Kirja on niin kiinnostavasti kirjoitettua ja sen lukee ahmaisemalla, mutta mieleen jää kirjan sisältämä ajatus, miten opetamme lapsiamme elämään oikein ja toisia ihmisiä kunnioittamalla.  Rikoksia ihmiskuntaa kohtaan tekevät ihmiset eivät ole kunnioituksen arvoisia.


tiistai 5. syyskuuta 2017

Muistin piinaamat

Islantilaista kirjallisuutta ei tule usein luettua jostain syystä.  Nyt tartuin islantilaisdekkariin Muistin piinaamat, jonka on kirjottanut Arnaldur Indridason.  Kirjailija mainitaan Islannin luetuimmaksi.  Enkä väitä vastaan, niin saattaa ollakin.  Hänen kirjansa ovat palkittuja ja käännetty parillekymmenelle kielelle.

Tässä teoksessa tutkitaan kahta tapausta yhdellä kertaa.  Äskettän tapahtunutta ja toista melkein unohtunutta murhaa.  Erlendur Sveinsson ja hänen päällikkönsä Marion Briem tutkivat sinnikkäästi monen jo unohtaman nuoren tytön katoamista ja lämpimästä lauhdevesialtaasta löytyneen miehen murhaa.  Jo erilaiset nimet aiheuttavat vähän vaikeutta lukemiseen, puhumattakaan Islannin erilaisesta luonnosta, joka tuntuu uskomattomalta.  Maan alta tuleva lämmin vesiallas on aika erikoinen paikka hukkua.  Hän ei lopulta olekaan hukkunut vaan pudonnut jostain korkealta.

Soppaan kun vielä heitetään amerikkalaisten sodan aikainen parakkikylä Reykjavikissä, josta tuli köyhien asuinalue sodan jälkeen.  Tapauksissa riittää selvittämistä.  Vielä yli parikymmentä vuotta sitten kadonneen tytön tapaukseen liittyvien ihmisten salailu ei meinaa loppua.  Se on monille ihmisille paha paikka.  Totuuden tuominen esiin aikanaan tekisi usein hyvää rikosten selviämiselle.  Toisaalta, mistä sitä voisi kirjoittaa, jos kaikki tapaukset selviäisivät tuosta noin vain.



  

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Jussi Jurkka

Lauri Meri on kirjoittanut syvällisen elämäkerran Jussi Jurkasta.  Hän kuoli jo vuonna 1982, joten en nähnyt häntä tietenkään näyttämöllä.  Jussi Jurkan monet roolisuoritukset elokuvissa ja televisiossa sen sijaan olen nähnyt monta kertaa.  Uskon, että hän on ollut näyttämöllä vielä karismaattisempi ja herkempi, kuin elokuvarooleissa.

Lauri Meri on päässyt haastatteluiden ja tutkimusten avulla lähelle Jussi Jurkan olemusta ja sisintä.  Hänhän ei juurikaan itse antanut eläessään haastatteluita, eikä päästänyt toimittajia seuraamaan yksityiselämäänsä.

Koko Jurkan perhe oli kuuluisa näyttelijätaidoistaan.  Kirja avaa hiukan perheen kovaa arkea ja Jussi Jurkan lapsuutta.  Lapset eivät tiettävästi koskaan arvostelleet Emmi Jurkkaa, vaikka kirjasta voisi päätellä hänen joskus jättäneen lapset selviytymään itsekseen, vaihtuvien lastenhoitajien kanssa tosin.

Kenties kova lapsuus antoi näyttelijän elämään eväitä, miten esittää monenlaisia roolihahmoja.  Suuri lahjakkuus taisi asua Jussi Jurkassa jo lapsuudessa.  Ilman lahjakkuutta ei voi olla suuri näyttelijä.  Kaikkea ei voi oppia.  Roolin täytyy nousta sisältä.


Olen jostakin syystä lukenut monia elämäkertoja.  Suurten ihmisten kohtalot kiinnostavat tavallista ihmistä. Miten he ovat selviytyneet elämän haasteista?


  Ulkopuolinen kirjoittaja ei voi tietää kaikkea ihmisestä, josta kirjoittaa.  Lauri Meri on pystynyt luomaan Jussi Jurkasta elämäkerran, josta tulee tunne, että Jussi Jurkka piti paljon sisällään, mutta antoi kaikkensa näyttämöllä.